On ilo todeta, että harhat ovat vähentyneet reilusti! Nopeasti arvioituna niitä on vieläkin joka toinen päivä, mutta händlään kyllä tämän. Lääkitystä hiottiin, sillä on ollut suuri vaikutus. Väsymys lisääntyi ja ruokahalu kasvoi, mutta nekin hallinnassa.
Olen niin kyllästynyt harhoihin ja ainaiseen oman mielen pelkäämiseen. Olisiko se jo historiaa? No, ei ihan vielä, täytyy antaa aikaa. Paniikkikohtaukset nyt ainakin ovat vähentyneet, viikon sisällä niitä on ollut muistaakseni vain kaksi. Voiton puolella!
Viime postauksen tein muuten täysin tunnehuuruissa, nyt on jo paljon parempi fiilis tukiasunnostakin. Johtaja oli mukana lääkärintapaamisessani, ja lupasi hioa epäkohtia. Olen itsekin tehnyt suurta työtä, että uskaltaisin olla rehellinen. Olen siihen pystynytkin, ja tunnen tulevani toimeen kaikkien kanssa. Ei sydänystäviä voi kaikkien kanssa olla, mutta palavasti haluan ja aion tulla toimeen jokaisen työntekijän ja nuoren kanssa.
Yksi väärinymmärryskin on sattunut. Sain hoitajalta noottia, että puhun liikaa äitini kanssa puhelimessa. Ymmärin hänen puheistaan, että äitini on kertonut minun rasittavan häntä, en saa kertoa ahdistuksestani siis äidille. Itkin koko illan, olin myös typerä ja raavin käteni vereslihalle. No, mennyttä ei saa tekemättömäksi, mutta voitte kuvitella mikä tuska sisälläni jylläsi, kun vuoden viiltelemättömyyden jälkeen palasin vanhoihin tapoihin.
Mutta kuitenkin meni kaksi viikkoa, kun en juurikaan soittanut äidille enkä kertonut kuin todella pintapuolisesti asioista. Äiti haistoi palaneen käryn - ei varmasti mene kahta viikkoa ilman ahdistuksia. Tavatessamme hän näki raapaleisen käteni ja purskahdin itsekin itkuun, äiti kertoi, että ei todellakaan pidä paikkaansa ettemmekö saisi jutella rehellisesti.
Tulipas tekstiä taas! Ei muuta kuin näkemisiin! :-)
