23. kesäkuuta 2016

ANNA ANTEEKSI KIUSAAJILLE

Sain erääseen postaukseeni tälläisen kommentin, jonka sisältöä niin vanhempani, ystäväni kuin hoitajatkin ovat yrittäneet takoa päähäni:

Kyseessä on siis anteeksiantaminen. En edes tiedä mistä aloittaisin.

Anteeksiantamiseen kuuluu itsensä ja menneisyytensä kanssa sinuiksi tuleminen, irtipäästäminen ja hyväksyminen. Kuten anonyymi kirjoitti, täytyy olla onnellinen, ettei tarvitse enää olla tekemisissä pahemman luokan mulkkujen kanssa. Voi kuinka oloni onkaan hyvä, kun minun tuskin koskaan enää tarvitsee olla tekemisissä kiusaajieni kanssa.

Miksi ihmeessä velloisin enää vihassa? Olen varmasti vielä pitkään katkera, mutta kyllä tämä tästä. Asioilla on tapana järjestyä, ja suurimman työn olenkin jo tehnyt - hyväksynyt tapahtuman.

Tuntuu yllättävän hyvältä, kun hoitajatkin takoivat päähäni, että en ole vaarassa sen takia, että entinen kiusaajani näki kotini sijainnin. Kiusaaja siis moikkasikin minulle, ensin koin sen kettuiluna. Kuitenkin, kun asiaa tarkemmin miettii, ei hän varmastikaan osannut yhdistää minua viiden vuoden takaisiin tapahtumiin. Näki, että tuolla menee tuttu ihminen ja moikkaa! Aluksi olin varma, että vähintään koirani murhataan, perheelleni tehdään jotain ja muuta sekavaa. Vainoharhaisuus kenties oli hieman voimissaan?

Ja sekin vielä, etten minä voi olla täysin tyytyväinen, jos sisälläni velloo suurta negatiivisuutta. Täytyy antaa olla, ei asialle mitään voi. Täytyy hyväksyä. Päästää irti.

22. kesäkuuta 2016

TUOMITUT MIELET -BLOGIPROJEKTI

Tarkkasilmäisimmät lukijani huomasivat varmasti, että jonkin aikaa sitten kyselin täällä blogini puolella halukkaita erääseen blogiprojektiin - tuomittuihin mieliin. Halukkaita tulvi melkein ovista ja ikkunoista, mutta yksi jäsen kerkesi jo poistuakin projektistamme.

Meillä on siis tällä hetkellä yhdentoista hengen porukka, ja suoraan asiaan mennen tarkoituksenamme on hieman oikaista ihmisten ennakkokäsityksiä ja asenteita, jakaa kokemuksiamme sekä kertoa tietoa mielenterveysongelmista.

Nyt, kun blogissamme on jo jonkin verran sisältöä, ajattelin mainostaa blogiamme teille. Postausehdotuksia otamme vastaan, omia kokemuksia saa tulla kertomaan... Meihin saa siis ottaa yhteyttä!

Syy, miksi mainostan tätä on se, että henkilökohtaisesti tämä vain tuntuu "omalta jutulta". Kun kuulin tästä projektista, innostuin välittömästi. Joskus joku asia vain tuntuu hyvältä, tiedätte varmasti mitä tarkoitan. Ja projektimme ajaa tärkeää ja monia koskettavaa asiaa. Sekä... Miksi ei?

18. kesäkuuta 2016

SEN LÄMMÖN NIMI ON ONNELLISUUS

Viikko, kaksi viikkoa jopa viime postauksesta? Huhhuh. En tiedä, mihin tämä aika menee.

On tapahtunut paljon hyvääkin, mutta mielessä ovat päällimmäisenä huonot muistot. Olen kotona ja saanut kahden päivän aikana kaksi paniikkikohtausta. Ja maailman turhimmista asioista: kun äiti ei löytänyt jatkojohtoa, ja kun olin öljynnyt äidin mielestä liikaa hiuksiani. Joo, ei ne hiukset kyllä kivoilta näyttäneetkään... 

Yksikössäkin luontoretkellä sain paniikkikohtauksen, ötököiden takia. Olen niin herkillä, tuntosarvet pystyssä, vereslihalla.

Ei elämäni silti ole kaaoksessa, vaikka se silti tuntuukin aina välillä. Pääsen huomenna ripille, näen ystäviäni, olen ollut tekemisissä kavereiden kanssa ja muutenkin tunnen välillä pientä lämpöä sydämessä. Lämmön nimi on onnellisuus. Ei elämän tarvitse olla täydellistä, viilattua ja sliipattua, että tuntisi onnea. Täytyy vain hyväksyä asiat, ja tehdä parhaansa.
Odotan muuten kovasti syksyä. Pääsen muuttamaan tukiasuntoon, oli äiti mitä mieltä hyvänsä. Olisipa hän onnellinen siitä, että haluan muutosta. Aloitin käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla, terapeuttini oli samaa mieltä kanssani - syksyllä, kun minut heitetään yksiköstä pois, minun ei olisi järkevää palata kotiin. Äiti tosiaan haluaa minun muuttamaan takaisin kotiin, kunnes uusi tukiasuntokeskus avataan. Huh, vaikea selittää. Olen valmis itsenäistymisen toiselle portaalle.

Hyvää viikonloppua kaikille! Olette arvokkaita. ♥

9. kesäkuuta 2016

LASKUSUUNTAA

Ette ymmärräkään kuinka paljon haluaisin kertoa teille, kuinka olen paremmassa voinnissa, olen iloinen ja muuta vastaavaa... Karu totuus on kuitenkin se, että vointini on parissa päivässä laskenut, aika paljonkin vielä.

Kaikki alkoi viime hoitokokouksessa. Äitini on kovasti tukiasuntoon jo syksyllä muuttamista vastaan. Olen stressannut asiaa, vaikkei minun pitäisi, sillä ongelma on vain äidin asenteessa. Tiedän, että pystyn astetta itsenäisempään asumiseen, osaan kaikki perustoiminnot, kuten ruuanlaiton, pyykinpesun, siivoamisen, kaupassa käymisen ja osaan sekä haluan pyytää apua tarvittaessa. Ainoa ongelma on aamuisin herääminen, mutta kyllä sekin sutviutuu lääkkeiden oton aikaistamisen myötä.

Kuitenkin, olin hoitokokouksen jälkeen suhteellisen hyvillä mielin. Viime maanantaina kotilomalla kuitenkin romahdin: näin kiusaajani kaupassa. Näin ensin tutut hiukset, ja kun hän kääntyi, menin paniikkiin. Onneksi kiusaajani ei nähnyt minua, sillä piilottelin hyllyjen ja jonojen takana.

Koko automatkan kotia kohti itkin ja hyperventiloin. Tuskallisen viiden minuutin ajomatkan jälkeen puhkesin suorastaan huutoitkuun pihallemme. Tuota painajaista kesti puoli tuntia, halailin vain koiraani ja pelkäsin, pelkäsin, pelkäsin.. Pelkäsin kaikkea.

Kotiloma sai siis huonon alun, eikä se siitä parantunut. Onneksi kotona täytyi olla vain yksi yö, ja päivät taisin vain nukkua, sillä olin niin ahdistunut - huono tapani on nukkua paha pois.

Eikä yksikössä ole mennyt yhtään paremmin, olen ottanut lukuisia tarvittavia, itkenyt, ajatellut kamalia asioita ja niin edespäin. Toivon, että tämä helpottaa tänään, sillä minun pitäisi kestää tuleva viikonloppu mummolassa. Taidan lukittautua bestikseni huoneeseen ja halata tuota koko viikonlopun.

Veikkaan, että tämä helpottaa kuitenkin tästä, sillä olimme äsken pelaamassa jalkapalloa, ja nautin siitä erittäin paljon. On muutenkin mukavaa tekemistä, illalla menemme kaupungille. Annan hoitajan tsempata minua tulevaan lomaan mummolassa. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä...
Hyvää tulevaa viikonloppua kaikille, muistakaa pitää itsestänne huolta!

5. kesäkuuta 2016

MITEN PÄÄSIN EROON VIILTELYSTÄ

!!TRIGGER WARNING!!
!!ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE, JOS TRIGGEROIDUT HELPOSTI!!

Otsikossa piileekin vaikea kysymys, en itsekään tiedä varmaksi miten tämä tapahtui. En ole viillellyt muistaakseni nyt puoleen vuoteen, mutta ei se aika itsestään sitä tee, siihen vaikuttaa monta asiaa:

Olen oppinut puhumaan ja saanut tukea. Olen oppinut armon antamista itselleni. Syyt, joiden takia viiltelin, ne ovat poissa. Harhat eivät käske minua, en koe olevani turha. Tunnen asioita, ei tarvitse etsiä keinoa jolla tuntea jotain. En rankaise itseäni enää mistään. En ansaitse kipua saatika lisää elinikäisiä arpia. En käännä enää asioita itseäni vastaan niin, että kokisin tarvetta viiltelyyn. Olen ihan hyvä näin.
Aina tosiaan asiat eivät ole olleet näin hyvin. Jouduin taistelemaan, koitin montaa erilaista keinoa lopettaa viiltely. Joskus koin hieman apua butterfly projectista, jossa piirretään perhonen siihen kohtaan, johon haluaisi viiltää. Piirsin kauniita perhosia kehooni, mutta jokainen niistä taisi kuolla. Sitten oli jääpalojen puristaminen, joka on mainio ahdistuksenhallintakeino noin muutenkin, mutta kohdallani se ei tehonnut haluun satuttaa itseään.

Kaikille, jotka millään tavalla haluaisivat satuttaa itseään tai tekevät niin, antaisin yhden neuvon: hae apua. Sinun oikeus on saada apua. Käy koulun terveydenhoitajalla tai kuraattorilla, hän voi ohjata sinut vaikka lääkärin juttusille. Listaa paperille kaikki asiat, joissa tarvitset apua, anna se hoitavalle taholle. On olemassa lukuisia paikkoja, joista voit saada apua: poliklinikka, erilaiset terapiat, suljettu osasto, päiväosasto, tuettu asuminen...

Tsemppiä kaikille, olette arvokkaita ja ansaitsette apua. ♥

4. kesäkuuta 2016

LÄSSYNLÄÄKUULUMISET

Eilen yksikön ryhmässä oli aiheena ravitsemus ja ravitsemusterapeutti tuli kertomaan meille terveellisestä ruokavaliosta sekä teimme terveellisiä smoothieita. Olin innoissani, tykkään melkein poikkeuksetta kaikesta toiminnasta nykyään. Haluan toimintaa. Mutta siis, yksikön keittiö on todella pieni, ja sinne kaikkien nuorten ahtautuessa tuli todella tukala fiilis. Tuntui, kuin en olisi saanut happea, ja paniikin oireet pukkasivat pintaan. Lähdin pois tilanteesta, kun vasemmasta kädestäni lähti tunto. No, hoitaja tietenkin paineli perässäni huoneeseeni. Aloin hyperventiloimaan. Purskahdin itkuun, mutta arvatkaapa mitä? Sain rauhoitettua tilanteen, aivan itse. Tasasin hengityksen, kiinnitin huomioni kehoni rentouttamiseen ja katselin kattoa. Eikä tullut edes kohtausta. Olin - ja olen - todella ylpeä itsestäni. Palasin vielä keittiöönkin tapahtuman jälkeen, kunnon siedätyshoitoa.

Eilen oli muutenkin hyvä päivä, ellei tuota mainitsemaani tapahtumaa lasketa. Tai no oikeastaan tuo oli todella vahvistava kokemus, en valita.

Tänään on ollut ihan mahtava päivä, olen ollut vanhojen ystävieni kanssa, käynyt kirjastossa, ystäväni luona ja muutenkin ollut sosiaalinen. Pieniä ahdistuksia kyllä tulee ja menee, samoin vainoharhoja. Ystäväni luona olin varma, että kahvi oli myrkytettyä. Sain ajatuksen kuitenkin pois mielestäni, selviydyin hienosti.

Ihanaa kesälomaa kaikille lomailijoille! Minä ainakin aion ottaa kaiken irti tästä kesästä. Viimeinen kesä yksikössä, hui! Mutta joo, halit ja tsempit kaikille. ♥

3. kesäkuuta 2016

YHTEENSATTUMIA JA TUNTEITA

Yhteensattumia. Niin paljon yhteensattumia. Näistä pienistä sattumista on tullut tämä kohta elämässäni. Tämä kohta, jossa on oppinut kai jo elämään... Uudella tavalla jopa? Kun miettii, mistä olen rämpinyt läpi, täytyy olla ylpeä itsestäni ja voimistani.

Kiitollisuutta.

Kiitollisuutta siitä, että on ylipäätään elossa. Kiitollisuutta huolenpidosta, rakkaudesta, välittämisestä, you name it. Kiitollinen voi olla mistä vain, toimivista raajoista, rahasta joka riittää seuraavaan palkkapäivään asti, lukutaidosta, uudesta julisteesta jonka kaveri osti sinulle, mistä vain. Muistele mieluummin niitä hyviä asioita, ei pahaa mieltä tuottavia.

Vihaa.

Onko ok sanoa vihaavansa kiusaajiansa? En osaa sanoa omaa kantaani. Onko ok edes olla vihaamatta ihmistä, joka haluaa sinulle vain pahaa? Miksi kukaan haluaisi sellaista tuskaa elämäänsä..?
Hyväksymistä.

Olen viime aikoina alkanut hyväksymään itseäni paremmin. Pyrin hyväksymään jokaisen arven, selluliittipahkuran, finnin, jokaisen yleisesti "huononakin" pidetyn yksityiskohdan ulkonäössäni. On myös tärkeää hyväksyä oma luonteensa. Rakasta temperamenttiäsi, ujouttasi, herkkyyttäsi... Kaikkea. Hyväksyminen helpottaa arkea. Koska olet sen arvoinen.

Sinnikkyyttä.

Jos olet koskaan edes miettinyt itsemurhaa ja olet vielä siinä, saat olla todella ylpeä itsestäsi. Kaikki ne vaikeudet, ja olet selviytynyt. Olethan tyytyväinen itseesi? Elämä saa voittaa.